Jodi Picoult: Sisareni puolesta

Vihdoinkin löysin kirjan, joka tukee erästä mielenkiinnonkohdettani, lääketiedettä. Sisareni puolesta vaikutti pelkän takakannen perusteella niin mielenkiintoiselta, että en voinut olla tarttumatta tilaisuuteen.  Kantasoluhoito, kudos- ja solupankit, koeputkilapset - niin kiehtovia biolääketieteen huipentumia, mutta toisaalta asioilla tuppaa olemaan kääntöpuolensa. Teoksessaan Picoult pyörittelee aika näppärästi lääketieteen nykysovellutusten moraalia eri toimijoiden vinkkelistä. Lukiessani minun oli toistuvasti pysähdyttävä miettimään, mikä on oikein ja mikä väärin.

Kate on leukemiaa sairastava nuori. Hänen ja hänen perheensä elämä pyörii verensiirtojen ja leikkausten ympärillä. Syövän hoito vie Katelta voimia, ja oireet tahtovat uusiutua kerta toisensa jälkeen. Katen elimistö ei tunnu enää kestävän, ja elin elimeltä alkaa reistailla.
Katen vanhemmat ovat joutuneet valtavan mediamyllytyksen keskelle toisen tyttärensä Annan takia. Anna ei ole sairas, vaikka hänenkin elämänsä rajoittuu hyvin paljon sairaalan seinien sisäpuolelle. Hän on koeputkilapsi, joka on olemassa isosisko Katea varten. Hänet hedelmöitettiin, jotta Katelle saataisiin geneettisesti yhteensopiva sisar. Anna on siskonsa kudos- ja solupankki, ja hänen tehtävänsä on luovuttaa milloin mitäkin elimistöstään sairaalle siskolleen.
Annan ollessa 13-vuotias, hänen olisi luovutettava Katelle toinen munuaisensa, mutta tapahtuukin jotakin odottamatonta. Anna haastaa vanhempansa oikeuteen ja vaatii itselleen lääketieteellistä itsemääräämisoikeutta. Hän hankkii itselleen asianajajan, jonka avustuksella asiaa viedään eteenpäin. Oikeusjutun aikana moni asia alkaa näkyä itse kullekin uudessa valossa mutta silti tilanne on ongelmallinen - kenen näkökulma on vallitsevin ja ketä pitäisi kuunnella?

Sisareni puolesta ei anna vastausta lääketieteen etiikkaa koskeviin moraalisiin ongelmiin, mutta se antaa eväitä niiden pohtimiseen. Teoksessa tarinaa viedään eteenpäin eri toimijoiden näkökulmista, mikä auttaa näkemään tilanteen laajemmassa perspektiivissä. Voisi kuvitella, että kirjan päähenkilö olisi itse Kate, mutta oikeasti hänen äänensä kuuluu vasta lopun epilogissa. Niinhän se oikeassakin elämässä taitaa mennä: sitä tehdään sitä sun tätä "toisen parhaaksi", mutta ei keskitytä oleelliseen. Monia asioita jää huomioimatta ja viime kädessä motiivit ovat varsin ykspuolisia.

 Tavallisesti en pidä siitä, että minäkertoja vaihtuu pitkin kirjaa, mutta tämänkertainen lukukokemus tuotti poikkeuksen. En osaa sanoa oikein mitään Jodi Picoultin kaunokirjallisista saavutuksista tämän teoksen suhteen, mutta ne ajatukset ja huomiot, joita hän välittää, ovat tämän kirjan ydin. En muuten pitänyt teokseen sisältyneistä siirappista romantiikkaa jäljittelevistä takaumista, sillä ne hieman rikkoivat muuten kutkuttavaa kokonaisuutta. Tämä on kuitenkin toisarvoinen seikka kirjan kannalta, sillä Picoult on kuitenkin omasta mielestäni hyvin onnistunut sovittamaan yhden kehittyvän ihmiskunnan visaisimmista moraalikysymyksistä kaunokirjalliseen muotoon, josta moni saa huomattavasti enemmän irti kuin alan julkaisuista.

Emily Brontë: Humiseva harju

Kyseessä on pari viikkoa sitten kirjottamani kirjallisuusessee. En tiedä, vastaako se ihan tämän blogin käyttötarkoitusta, mutta en tällä hetkellä kykene läpikäymään teosta uudelleen. Jotenkin teksti tuntuu tökkivän... Pahoitteluni!

Rakkauden paradoksi


Twilight-vampyyrisaaga lienee monelle nykynuorelle tuttu. Vampyyrin ja tavallisen teinitytön rakkaustarina on kalastellut erityisesti nuorten tyttöjen huomiota - kuolettavan komealla, salamyhkäisellä vampyyripojalla taitaa olla osuutta asiaan. Stephenie Meyer ei kuitenkaan teoksessaan tuo esille minkäänlaista kielellistä lahjakkuutta pelatessaan teinityttöjen hormonituotannon varaan. 
Rakkautta on käsitelty läpi kirjallisuudenhistorian, ja osa nykykirjallisuudesta tuntuu olevan vain keinotekoista historian toistoa siirappisin tehostein. Kiitokset kuitenkin Meyerille siitä, että hänen ansiostaan yksi suurimmista klassikoista on jälleen pongahtanut luetuimpien listoille - Emily Brontën Humiseva harju on herättänyt myös nykynuorten mielenkiinnon vampyyrikomistus Edward Cullenin suosikkikirjana.


Humiseva harju oli valtava sokki 1800-luvun viktoriaaniselle Englannille. Ei riittänyt, että se kaikessa sokeeraavuudessaan järisytti kristillistä arvopohjaa ja toi esiin rakkauden pimeän puoeln, mutta se oli myös naisen kirjoittama, mikä oli kovin epäsoveliasta tuon ajan yhteiskunnassa. Ei ihme, että Brontë asteli kirjailijoiden tähtikaartiin alun perin miehen valepuvussa sisartensa Charlotten ja Annen tavoin. Niin rohkea teos kuin Humiseva harju kyseenalaisti rakkauden käsitteenä ja jätti nykykirjallisuuteen - myös elokuviin ja musiikkiin - jälkensä. Kukaan ei ole kuitenkaan onnistunut toistamaan sellaista kiihkeyttä ja väkevyyttä, jota Humiseva harju ilmaisee. Kyseessä on teos, joka on aina kulkenut ja tulee aina kulkemaan omia polkujaan.


Teos alkaa, kun herra Lockwood saapuu Humisevaan harjuun tapaamaan uutta vuokraisäntäänsä, herra Heathcliffiä. Heathcliffin osoittama jurous ja elämänvastaisuus yhdessä kartanon synkän tunnelman kanssa saavat Lockwoodin mielenkiinnon heräämään. Humisevan harjun ja sen asukkaiden historia selviää, kun Lockwoodin taloudenhoitajatar neiti Dean kertoo isännälleen sivustakatsojan silmin entisten isäntäperheidensä elämänvaiheista. 
Heathcliff oli alun perin ottopoika, joka jo pienestä pitäen tunsi erityistä vetoa ottosisartaan Catherinea kohtaan. Vanhemmiten Catherine kuitenkin päätyi avioliittoon herra Lintonin kanssa, vaikka hän todella rakasti Heathcliffiä - hän näki varakkaan Lintonin parempana taloudenturvaajana. Heathcliff musertui eikä tahtonut saada mielelleen rauhaa ilman rakastettuaan. Mies ajautui kostonkierteeseen, josta saivat kärsiä niin Lintonin sisar kuin tulevat sukupolvetkin. Catherinen menehtymisen jälkeen viha edelleen vahvisti otettaan Heathcliffistä, mutta kuolemassa rakkaus koitui voittajaksi - rakastavaisten sielut saivat toisensa maallisen elämän tuolla puolen.


Rakkaudesta on kirjoitettu läpi historian - läpi historian prissi on saanut prinsessansa tai tuhkimonsa. Rakastuneet antavat tunteidensa ottaa itsestään vallan ja päätyvät lopulta, ongelmitta tai ei, yhteen. Näin ei toiminut Humisevan harjun Catherine, joka vastoin tunteitaan avioituu eri miehen kanssa. Tämä kuitenkin tekee Catherinestä inhimillisen - ihminen kun tahtoo nojata perin rationaaliseen ajatusmalliin. Catherine turvasi toiminnallaan taloutensa mutta jätti samalla Heathcliffin syvälle suohon. En silti usko, että Catherine eli onnellisen avioliiton, sillä se suhde, joka hänen ja Heathcliffin välillä vallitsi, ei välimatkasta huolimatta hellittänyt hetkeksikään. Kyseessä ei ollut mitään pinnallista, hetkellistä. Kyse oli pikemminkin syvästä ja jopa maagisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta, jota voisi myös sielunkumppanuudeksi märitellä - aivan kuten Heathcliff sanookin "Miten voisin elää ilman sieluani?"


Teos opettaa, että rakkaus ei aina ole Amorin nuolten suloista läiskyntää - se voi viedä koko elämältä mielen ja johtaa hautaan. Vaikka tiedämme rakastamisen vaikeuden, emme pysty irroittamaan otettamme siitä - "rakkaus voimista vahvin". Siinä missä Humisevan harjun Heathcliff edustaa ihmismielen ristiriitaisuutta, hänestä heijastuu myös rakkauden paradoksaalisuus: elääkö ilman rakkautta vai kuolla rakkaudesta?


// Edellisestä ei ehkä selvinnyt oma mielipiteeni kirjasta, mutta voin tähän loppuun sanoa, että mielestäni Humiseva harju oli aivan mahtava. Tunnelma oli suorastaan sykähdyttävä ja henkilöhahmot olivat kiinnostavia - varsinkin kun Catherine ja Heathcliff edustavat hieman erikoisempaa luonteenlaatua. Lisäksi ulkopuolisen taloudenhoitajattaren näkökulma oli mielenkiintoinen. Miten paljon niinkin huomaamaton ja sivullinen voikaan nähdä ja kuulla.
 En olisi uskonut sanovani rakkaustarinasta ikinä näin, mutta tämä rakkaustarina pysähdytti ja kosketti.

Tilannepäivittelyä

Hei! Rankka kevät on nyt takana, anteeksi tämä hiljaiseloni. Mulla on bloggailut jäänyt viime aikoina erittäin vähälle elämän kiireiden takia. Nyt kuitenkin kesän alettua siihen tulee muutos, ja itseasiassa perjantaina läjäytän tänne Humisevasta harjusta tekemäni kirjallisuusesseen. Koin aivan pakottavaa tarvetta tälle ehkä tyhjänpäiväisellekin postaukselle, mutta koen huonoa omaatuntoa, kun ajattelen, että luulette minun hyljänneen blogimaailman! En suinkaan, sitä en tule ikinä tekemään, mutta joskus on järjestettävä aikaa muullekin. Aion kuitenkin pitää varsin kirjavan kesän, ja tänään aloin lukea nobel-palkittua Autiomaata (Le Clezio J.M.N). Hyvää kesää kuitenkin kaikille, ja sen verran voin tulevasta paljastaa, että olen nykyään sekä Charlotte että Emily Brontën fani ♥

P.S. ihanaa päästä taas lukemaan kirjablogejanne. Olen kaivannut tätä.

Anne Frankin päiväkirja

Ensinnäkin, en ymmärrä, miten olen hylännyt blogini näin pitkäksi aikaa! En ole oikein ehtinyt pysähtyä hetkeksikään ja minulle rakkaat asiat ovat muuttuneet toisarvoisiksi. Tämän illan pyhitän kuitenkin kaikelle ihanalle ja aion rentoutua, unohtaa kouluasiat ja syödä suklaata ja ennenkaikkea selata kahden kuukauden aikaiset blogimerkintänne. Nyt kuitenkin lyhyesti ajatuksia Anne Frankista!

Anne Frank aloitti kirjoittaa päiväkirjaansa toisen maailmansodan jyllätessä ollessaan 13-vuotias. Anne nimitti päiväkirjansa Kittyksi ja kirjoitti useamman vuoden ajan tälle tunteistaan, suhteistaan muihin perheenjäseniinsä ja juutalaisen arjesta yleensäkin. Kirjasta nousee vahvasti esille hänen juutalaistaustansa ja se toimii yhä todistusaineistona juutalaisiin kohdistuneesta vääryydestä.

Monet ovat sanoneet, että Anne Frankin päiväkirja on tylsä ja yliarvostettu. Yllätyin, koska itse olen aivan toista mieltä.  Ei teoksessa ehkä olekaan bestseller-ainesta, mutta koska siinä ei oikeastikaan ollut minkäänlaista juonta, Annen ja muiden juutalaisten kokemukset ja tunnetilat, ahdistus ja pelko, korostuivat entisestään. Lukukokemus oli kurkistus heidän elämäänsä sellaisenaan ja sellaisena se antoi eniten ajattelemisen aihetta. Juutalaisen arki todellakin oli kuivaa ja harmaata.
Anne oli taitava kirjoittaja, hänen kielensä oli eloisaa ja hän puhui rohkeasti aroistakin aiheista. Minuun teki syvän vaikutuksen se, että Annen myönteinen elämänasenne välittyi hänen päiväkirjamerkinnöistään, vaikka elettiinkin keskellä sotaa. Siinä tilanteessa ei voinut vaipua epätoivoon vaan oli oltava rohkea ja luottavainen. Kirjasta pulppuuaa Uuden testamentin ydinajatus "usko, toivo ja rakkaus" ja minussa ainakin heräsi ajatus siitä, että juutalaiset olivat itseasiassa hyvin paljon samanlaisia kuin kristityt.

Totta kai kirja oli ahdistava. Varsinkin kun Annen kamala kohtalo oli tiedossani, oli kiduttavaa lukea merkintöjä hänen tulevaisuudenhaaveistaan ja sodan loppumisesta. Annen yksi unelma kuitenkin toteutui, ja hänestä totisesti tuli kirjailija - "Sillä kirjoittaa minä haluan!"



P.S. Kirjoitin tänään esseen kynästä. Kyllä, olen lukiolainen!

Mistä se kaikki sitten lähti

Osittain Susan ja muutaman muun inspiroimana ajattelin itsekin paljastaa hieman omakohtaista, verrattain lyhyttä kirjallisuushistoriaani. Olen oikeastaan ajatellut tämän tyylistä postausta jo melkein alusta alkaen, mutta en ole oikein saanut mitään aikaiseksi. Nyt olisi kuitenkin sopiva hetki ja ajattelin käyttää sen nyt tähän :-) Toivottavasti muutkin innostuisivat kirjoittamaan oman stoorinsa!

Varhaisin kirjoihin liittyvä muistoni on päiväkotiajoiltani asti. Muistan, kun päikkärituokiolla meille luettiin Marie Louise Rudolfssonin (okei, myönnän googlanneeni nimen) Tuisku-sarjaa. En tiedä miksi, mutta tykkäsin siitä ihan hirmuisesti. Kaikki muut vihasivat niitä hetkiä, kun piti vain levätä, olla hiljaa ja kuunnella, mutta itse nautin niistä valtavasti - oli aina ihanaa päästä kuuntelemaan Tuisku ja Nopsa -ponien seikkailuja. Mikäköhän tuostakin teki mielestäni niin valloittavan, siitä en tiedä. En kuitenkaan ollut mitenkään heppatyttö vielä tuolloin, mutta ehkäpä mieltymykseni enteilikin tulevaa taivaltani hevosten parissa.



Mieleeni tulee valtavasti erilaisia satuja, joita nuorempana luin tai joita minulle luettiin, mutta en nyt viitsi luetella niitä kaikkia, koska niitä on ihan valtavasti. Varsinkin viettäessämme perheeni kanssa kesää mökillä, meille lapsille aina luettiin sellaista iänikuisen vanhaa, punaista pölyltä ja puulta haiskahtavaa satukirjaa, jonka saduista muistan vieläkin suurimman osan...

Ala-asteen alimmilla luokilla noudattelin yleistä kaavaa lukumieltymysteni puolesta. Olin Tiina/Lotta/Peppi -tyttö ja suurimman osan kirjoista perinkin äidiltäni (osan jopa isoäidiltäni). Olin oikeastaan oikea Peppi-fani. Omistin Peppi-kirjoja, -julisteita, -elokuvia - jopa peruukin! Taisin tässä jokunen jakso sitten kirjoittaa äidinkielen aineenikin lapsuuden Peppi-friikkiydestäni, joka muuten taitaa kulkea meillä suvussa.
Tutustuin alakoulussa myös Onneliin ja Anneliin ja Puuhisiin ja taisin tehdä tuttavuutta Ihmemaan Liisaankin. Tätä sepostusta kirjoittaessani tuntuu, että olisin ollut pienenä joltain hyvinkin varhaiselta vuosikymmeneltä, mutta en vielä tuolloin ikinä lukenut mitään uutuuskirjoja, olin uskollinen varastomme annille. Onneli ja Anneli oli kuitenkin yksi (ja on yhä...) kestosuosikeistani. Siinä vain oli sitä jotakin ja sen lukeminen sijoittui juuri juuri niihin aikoihin, kun kotileikit olivat parhaimmillaan.

Jossakin vaiheessa ala-astetta kuvioihin tulivat heppakirjat, kuten usean muunkin kohdalla. Vanhemmat eivät rohjenneet antaa tapaturma-alttiin tyttösensä kavuta ratsaille, joten oli tyytyminen kirjoihin. Luin siinä +-10-vuotiaana Jalon silloisen tuotannon suorastaan ahmien. Oikeastaan meillä oli naapurin tytön kanssa melkoinen kilpailu siitä, kumpi luki enemmän Jaloja kesän aikana! Myös Polluxit tulivat tutuiksi ja kirjahyllyyni alkoi ilmestyä muitakin eläinaiheisia opuksia - Kolme tassua ja Penny, Vilmat ja Pigletit olivat suosikkeja. Yhtenä yksittäisenä lukumuistona mieleeni on jäänyt Poni ja Poika ja Uljas Musta. Joskus sitä vaan käy niin, että hurahtaa johonkin kirjaan useammaksi vuodeksi ilman mitään erikoista syytä...



















Pahimpien heppatyttövuosieni aikaiselta ajanjaksolta mieleeni on painunut sen samaisen naapurini kanssa  perusteamamme oma kotikirjasto. Siis oikeasti, ostimme oikeiden kirjastojen poistolaareista muutamalla sentillä vanhoja opuksia ja keräsimme nurkistamme kaikki teokset, jotka sitten kokosimme yhteen hyllykköön omia nimiämme kantavaksi kirjastoksi. Laadimme oikeat kirjastokortit, joita jakelimme koulussa kavereillemme ja olimme jopa niin ilkeitä, että perimme myöhästymisistä maksua!

Siinä ala- ja yläasteen vaihteessa vanhempani vihdoin taipuivat painostukseni alla ja sain aloittaa ratsastuksen. Tuossa vaiheessa kirjamakunikin alkoi hieman sekoittua - yhä useammin luin kauhukirjoja kuten Goosepumpseja ja Nightmareroomeja, Neiti Etsiviä ja Narnian tarinoita. Luin kausittain erilaisia kirjoja, välillä pelkkiä salapoliisiseikkailua kun taas välillä äidin vanhat Anna-kirjat veivät voiton. Erityisesti siinä 6.-7. luokan kesän murrosvaiheessa koin R.L. Stinen kauhukirjat koukuttaviksi ja taisin lukea niitä ehkä vähän liikaakin. Noihin aikoihin taisin aloittaa myös taipaleeni Harry Potterinkin parissa, isoveljen johdattelemana. Oikeastaan Harry Potterista varsinainen nykyhetkeen asti kantanut lukuinnostukseni lähtikin. Opin arvostamaan kirjoja muussakin määrin kuin vain ajanvietteenä ja muiden mielenkiinnonkohteiden täydentämisenä. Harry Potter on varmasti yksi kirja, jonka vielä aikuisenakin muistan ja jonka pistän lapsenikin lukemaan - kuten äitinikin törkkäsi aikoinaan omaan kouraani Puuhiset.




Ajattelin katkaista tämän nyt tähän ja jatkaa mahdollisesti toisella kerralla. Muuten tämä historiikki taitaisi venyä kilometrin mittaiseksi eikä kukaan jaksa lukea sellaista määrää tekstiä. Teen sen jatko-osan, jos teitä vain kiinnostaa! Nyt taitaa Nukkumatti tehdä jo tulojaan, ei mahda silmät pysyä enää auki...

Tunnustuksia

Kiitos Lauren ihanasta, lauantai-iltaani piristäneestä pikku ylläristä! Kyseessä on siis haaste, jossa haastettavan tulee tunnustaa itsestään seitsemän asiaa - täältä pesee siis.




 1. Olen ihan älyttömän itsepäinen. En oikein ikinä osaa myöntää erehtyneeni, ja puolustankin omaa kantaani henkeen ja vereen, vaikka toisaalta tietäisinkin olevani väärässä. Joskus saatan möläyttää oman mielipiteeni vähän väärässä paikassa väärään aikaan, mutta en oikeasti voi tälle mitään! Äitini mukaan mun olisi haettava lukion jälkeen lukemaan asianajajaksi.

2. Mussa on hieman perfektionistin piirteitä, ainakin kavereiden mukaan. He luultavasti valaistuivat ominaisuudestani viime perjantaina, kun istuimme kaverillani historian tutkielman parissa monta tuntia ja he saivat takiani korjailla välilyöntejä ja milloin mitäkin yhtä oleellista. Mielestäni kaikki pilkkuvirheet ym. ovat erityisen häiritseviä! Piirre heijastuu lukemiseenkin - mun on aina ymmärrettävä jokainen lause, vaikka ne eivät olisikaan juonen kannalta mitenkään oleellisia. Varsinkin väsyneenä saatan tankata jotakin yhtä lausetta monta minuuttia enkä edisty tämän takia sivumäärällisesti juuri ollenkaan. Haluaisin päästä tästä eroon.

3. Viihdyn ihan hirmuisen hyvin kirjablogien parissa. Jotenkin täällä liikkuu niin paljon samanhenkistä porukkaa ja täältä välittyy mukava ilmapiiri, mikä ei esim. muotiblogien saralla niinkään nouse esille. Saatan joskus istua monta tuntia lukemassa muiden kirja-arvosteluja, vaikka voisin käyttää saman ajan jonkin kirjan lukemiseen!

4. Kärsin lievästä tinnituksesta. En tiedä, mistä tämä johtuu, koska en ole mikään bilehile enkä juurikaan kuuntele musiikkiakaan. Jotenkin arvelen, että syy juontuu nuorempana kärsimästäni korvatulehdusputkesta, jolloin jouduin jatkuvasti sellaiseen epämiellyttävään korvahuuhtelu/imujuttuun. Oikeastaan olen kuitenkin jo tottunut korvien ainaiseen soimiseen, enkä varmaan osaisi olla enää ilmankaan kun siitä on tullut jo niin osa itseäni!

5. En ole nörtti, hikari tai miksi ikinä haluttekaan kutsua, mutta fysiikka on lukemisen ohella yksi intohimoistani. Olen kiinnostunut siitä, miten kaikki toimii ja miten kaikkia ilmiöitä voidaan mallintaa kaavoilla ja soveltaa käytäntöön. Tykkään myös siitä onnistumisen tunteesta, kun pitkän puurtamisen jälkeen saa jonkin haastavan tehtävän ratkaistuksi.

6. Nauran ja hymyilen paljon. Se on mulle jotenkin niin luonnollista. En osaa kuitenkaan aina hillitä nauruani vakavissa tilanteissa ja siten muut voivat tehdä musta ihan vääriä johtopäätöksiä - hihittely koituu kohtalokseni...

7. Rakastan kirjoja paitsi niiden sisällön, myös niiden ulkoisen olemuksen takia. Jotenkin kirjat ovat mielestäni kauniin näköisiä, ihanan tuntuisia ja rakastan hienoja kansia ja sivujen rapstelemista. Saatan joskus kierrellä kirjakaupassa vaan hiplailemassa kirjojen kansia, vaikka mulla ei olisikaan varaa ostaa mitään. Mua hirvittää ajatuskin, että joskus kirjat muuttuisivat ihan kokonaan sähköiseen muotoon!


Heitän palkinnon haasteineen seuraaville ihanille bloggareille:

Sansu
krisssu
Kuutar

When the rich make war it's the poor that die

Kuten otsikosta voi päätellä, olen täysin sodanvastainen, enkä oikein osaa hyväksyä edes asepalvelusta, jossa ihmisiä koulutetaan isänmaan nimissä tappamaan. Sodassa voittaa aina eniten surmannut osapuoli. Sitten sotasankareita palvotaan melkein jumalina, vaikka voitto olisikin vaatinut monen tuhannen vastustajan hengen. Ihmisiähän hekin ovat siinä missä oman puolenkin edustajat. En ehkä ole kovin isänmaallinen, mutta kotimaan ihannoinnin sijasta olisi mun mielestä hienoa, jos koko maailma tai edes maanosa voisi olla yhtä "isänmaata".
Miksi tappaminen olisi ainoa vaihtoehto? Nyky-yhteiskunnassa tavoitellaan esimerkiksi huipputeknologian saralla jo ties mitä sfäärejä, mutta silti ongelmat ratkotaan raakalaisten tavoin.

En pidä siitä, että sodasta tehdään viihdettä, mutta äidinkielen kurssin takia on luettava jokin sotaromaani ja sen takia tämä postaus sai alkunsakin. Olen lukenut vain yhden sotaromaanin (Hyppyarkku) ja kaipaisinkin teiltä vinkkejä. Hyllyssä odottavat Tuntematon sotilas ja Sofien valinta, mutta olisikohan esimerkiksi jokin täällä luetteloiduista teoksista ehkä parempi lukukokemus?

P.S Jo 17 lukijaa - kiitos!